tiistai, 29. elokuu 2017

Äitivisio

Tiedättekö äitivision? Se ajatus, kun päähän pälkähtää joku upea idea, mitä voisi tehdä lasten kanssa. Saa vision vaikkapa piknikistä. Ihana perheen yhteinen retki, jossa aurinko paistaa ja linnut laulaa. Lapset käyttäytyvät kuin enkelit ja jakavat sulassa sovussa piknikherkkuja. Sellainen vaaleanpunaisten ruusulasien läpi katsottu hetki tulevaisuudesta. Sitten asiasta innostuu ja päättää toteuttaa äitivision. Ja seisoessaan kaatosateessa läpimärän huovan päällä lasten kirkuessa kuin hyenaat (koska EHDOTTOMASTI tahtovat sen viimeisen patonginpalan, joka on jo kolmatta kertaa kastunut alkupiknikistä kaatuneessa mehussa), sitä miettii miksi helvetissä sitä luuli tämän olevan rentouttavaa.

Useampana vuonna olen haksahtanut äitivisioon joulukorteissa. Olen jo alkusyksystä päättänyt, että meillä otetaan tänä vuonna ihanan söpöt ja persoonalliset valokuvat lapsista, joista tehdään sitten joulukortit. Tiedättekö, sellaset hanipusipööpöö, meillä on ihanaa ja seesteistä. Joululaulut soimaan taustalle, ja ihanassa idyllissä napsitaan täydellisiä kuvia lapsista täydellisessä taustassa. Mitä käsittämätöntä itsepetosta. Joka ikinen kerta hiki on valunut selkää pitkin, ja olen ollut ihan puhki valokuvaussession jälkeen. Erityisesti on jäänyt mieleen joulu, jolloin vanhempi neiti oli reippaat kolme vuotta vanha ja pienempi nelisen kuukautta. Silitin mekot, rakensin lavasteet (oikeasti lavasteet, kankaita ja kaikkea krääsää...), laitoin hiukset kauniisti. Ennen ensimmäistäkään kuvaa pieni neiti oli ehtinyt puklata kolme vaatekertaa ja jokaisen vaatevaihdon aikana isompi neiti repi lavasteet mäkeen, koska niissä oli hauska kiivetä. Kun vihdoin kumpikin mukula oli jotakuinkin  tällingissä kameran edessä, minä huomasin taas kerran miettiväni, että minäkö tätä oikeasti halusin. 

Viime viikonloppuna pidimme pikkukirpun 5v-synttärit kavereille. Minulle tuli visio, jota ehdotin neidille: keppihevossynttärit. Askarrellaan kepparit, keppareille ruusukkeet, kakkutikkareita, itse tehty jätskikakku, kepparirata, jne, jne, jne. No, kirppu innostui ja tuumasta toimeen. Kutsut kavereille ja suunnittelemaan. Muistan vielä ajatelleeni, että otetaan nämä synttärit rennolla otteella. Joo. Jos suunnitelmana on kaksi askartelua ja tuottaa kaikki tarjoilut itse, kutsua kymmenisen viisivuotiasta hoodeille pyörimään, niin ei se kyllä sitten menekään ihan rennolla otteella. Jossain vaiheessa sitä vain unohtaa realismin, kun intoutuu miettimään kaikkiea kivaa. Ja kivaa kyllä olikin, eikä äitivisio toteutunut pahimmillaan (tilukset liimassa ja puolet mukuloista teloo itsensä keppariradalla kun toinen puoli joko pelkää tai tappelee keskenään). Lapset tykkäsi ja sankari itse tilasi samanlaiset juhlat myös kuusivuotissynttäreille. Toivottavasti siihen mennessä olen oppinut hieman kohtuutta. Kaupastakin tarjottavia saa, ja vähemmälläkin ohjelmalla selvitään.  

 

IMG_20170826_154812%5B1%5D.jpgIMG_20170829_211403%5B1%5D.jpgIMG_20170829_211316%5B1%5D.jpg

torstai, 24. elokuu 2017

Lost in translation

Minä: "Hei, tuolla taitaa mennä teidän päikkyryhmästä yksi poika, näitkö?"

Neiti viisivee: "En nähny, kuka? Oliko sillä vaaleet hiukset?"

Minä: "Joo, oli!"

Neiti viisivee: "Oliko ne vähän kiharat?"

Minä: "Joo, oli! Kuka se on?"

Neiti viisivee: "Ei meidän ryhmässä oo sellasta poikaa."

 

Neiti viisivee: "Äiti, tuo nenäliina!"

Minä: "Mää pesen nyt lattioita, sun täytyy hakea itse."

Neiti viisivee: "Eli sää tuot kohta? Okei, mää odotan!"

maanantai, 21. elokuu 2017

Ruuhkavuosinuttura

Ruuhkatukka on kuulemma miehellä. Sellaiset pitkät, tuuheat ja sekaiset hiukset. No, mulla ei ole enää paksut, sen puolen hoiteli kaksi imetystä aika napsakasti. Pienemmän neidin imetyksen aikaan sympatiseerasin kovasti keski-ikäisiä miehiä, kun ohimoilta alkoi hiusraja nousta uhkaavasti. Onneksi se asia korjaantui ajan kanssa, mutta hiukset eivät vieläkään ole palanneet ihan siihen, mistä ennen lapsia lähdettiin. 

Mä olen kuitenkin kehitellyt itselleni sellaisen oman ruuhkatukkaversion, ruuhkavuosinutturan. Se pikaisesti niskaan sutaistu mytty, joka tehdään siinä ajassa mitä aamulla jää aikaa. Eli noin 20 sekuntia. Mä olen joskus tehnyt itselleni lettejä. Sellaisia päätä kiertäviä lettejä, jotka kierretään sitten kauniille sykerölle korvan taakse. Tai jätetään ponnarille. Tai jotain muuta ihanaa. Nykyään mun suurin voimainponnistus hiustenlaiton eteen on harjata hiukset aamuisin. Ja sitten ne sitaistaan niskaan sykkyrälle. Pois tieltä. 

Kesälomalla päätin pyhästi, että herään hiukan aiemmin aamuisin ja varaan itselleni aikaa. Arvostan itseäni sen verran, että panostan ulkonäkööni hiukkasen. Että olisin muutakin kuin ruuhkavuosiäiti. Että olisin vähän enemmän nainen. Kauniimpi, siistimpi, jotain. Kun pikkulapsiajasta on hiljalleen päästy rämpimään tähän pisteeseen, sitä havahtuu taas hiukan miettimään myös itseään. 

Nyt on muutama viikko työarkea takana, ja yhtäkään lettiä en ole omaan päähän väkertänyt. Tyttöjen päihin sitäkin enemmän. Nähtävästi tämä nainen arvostaa vielä yöunia enemmän kuin peilikuvaansa. Ruuhkavuosinuttura saa roikkua niskassa vielä tovin. Ei ikuisuuksiin, mutta hetken vielä. 

sunnuntai, 13. elokuu 2017

Pienen naisen elämä on joskus tosi rankkaa

Neiti viisvee halusi pukea ankkurimekon, koska se on I-HA-NA. Mun mielestä vähemmän ihana, kun on jo aika pieni ja joustamattomasta kankaasta tehty, joten apukäsiä tarvitaan pukemisessa (ja minä yritin ruokaa tehdä). Mutta kun ihana on, niin päälle puettava. Napit sujautti neiti taakse. Meinasi hermo mennä, kun huomautin nappien kuuluvan eteen. Pitkän niskalappukeskustelun jälkeen myöntyi kääntämään napit eteen. Shokki oli huomata, että yksi napin lenkki on katkennut. Mekko on IHAN PILALLA!! Minä lohdutin, että voi niinkin pitää, ja järkytyksen kyyneleet kuivuivat. Sitten vyö. Kun se pitää laittaa HETI, ja minä ehdin upottaa käteni perunakasaan. Sisko tuli apuun, ennen kuin syvä toivottomuus iski. Sitten tuli mieleen, että mekko pitääkin laittaa huomenna päikkyyn, että kaveritkin näkee. Se pitää saada HETI pois, ettei likastu. Minä yritän, että eikö voisi muuta mekkoa huomiselle, kun kerran on jo päällä. Mutta ei. Kun se PITÄÄ saada HUOMENNA ja äiti ei KUITENKAAN ehdi pesemään sitä (sinänsä totta). Pesen kädet sadatta kertaa ja autan mekon pois. Neiti painelee omaan huoneeseen mekko kainalossa. Hetken päästä kuuluu huoneesta lohduton ulina. Sisko menee kysymään, mikä hätänä. NO, kun SITTENKIN olisi halunnut mekon jo tänään, eikä äiti varmasti suostu auttamaan taas päälle... Tämän jälkeen ehti iskeä vielä hattukriisi, kun trampalla käytti lempihattuaan kuivausvälineenä ja huomasi sen jälkeen, että hattu on PILALLA ja äiti ei TAASKAAN ehdi pestä. Rankkaa on pienen elämä joskus.   

lauantai, 12. elokuu 2017

Surutyötä

Viime viikonlopun häähumusta tuli laskeuduttua äkkipudotuksella työarjen pyörähtäessä käyntiin aikamoisella vauhdilla. Loppuviikosta aloitin sitten valmistautumisen tämän päivän hautajaisiin jatkamalla tyttöjen hautajaismekkojen tekemistä. Miehen mummo haudattiin tänään. Keskiviikko- ja torstai-illat siinä ommellessa menikin, ennen kuin tuli valmista. Samalla muistelin mummon värikkäitä tokaisuja, leipomuksia ja edesottamuksia. Kiitollinen olen, että sain hänet tuntea 22 vuotta. Samalla kuitenkin suren, että alzheimer teki loppuvaiheesta niin vaikean ja enää koskaan en hänen kanssaan lähde minnekään yhteiselle pyrähdykselle. Kun mummo oli vielä voimissaan, meillä oli tapana silloin tällöin käydä hampurilaisella, delfinaariossa, ostoksilla tai torilla. Sitten kun sairaus paheni, en enää uskaltanut lähteä, koska voimakkaat levottomuuskohtaukset saattoivat iskeä milloin vain. Koskaan en päässyt häntä viemään viimeistä kertaa retkelle, jota olin hänen kanssaan suunnitellut...

IMG_20170810_223631%5B1%5D.jpg

Mekot tulivat valmiiksi ilman sen suurempia ongelmia, ja perjantai meni hautajaiskakkua tehdessä. En ollut varma, minkä verran vieraita oli tulossa, joten varmuuden vuoksi tein ison tarjottimen kokoisen kakun. Riittoisa oli, kun vieraita oli mummon toiveesta ihan vain lähipiiri. 

Tyttöjen kanssa mummon kuolemasta keskustelu meni odotettua helpommin. Toki surivat, mutta tuntuivat ottavan sen aika luontevasti. Olivathan hekin nähneet, kuinka sairas mummo oli. Ei onneksi ihan niitä pahimpia vaiheita. Mutta muistamattomuuden ja muut oireet. Hautajaisetkin jaksoivat hienosti, vaikka pienelle lapselle ei mikään helppo homma istua kirkon penkillä hiljaa pitkää aikaa ihmisten niiskuttaessa ympärillä. Olimme jutelleet etukäteen, millaista siellä on ja mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, eikä mikään heitä tuntunut vaivaavan. Tärkeää tuntui olevan, että saivat olla mukana kuitenkin. Halusivat tulla, kun kysyttiin. Isotädin kuollessa isompi neiti oli kovin pahoillaan, kun ei päässyt hautajaisiin, joten nyt annoimme mahdollisuuden valita. 

Illasta menin pihaan raivoamaan lapion kanssa. Mieletöntä terapiaa, päänsärky hävisi ja mieli tuli paremmaksi. Kaivoin sivupihan nurmikonvierustat siistiksi ja täytin reunat soralla. Nyt näyttää hienolta ja ruohonleikkurilla on helppo ajaa. Ei jää minnekään pitkiä ruohontupsuja törröttämään. Ihanaa. Klaara-myrskyä odottelin, mutta tulikin mukavan leppeä sade. Hyttyset eivät haitanneet, eikä tullut kuuma, kun pisarat putoilivat niskaan. Josko huomenna ehtisi vielä jostakin kuopaista...